sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pohdinnan paikka



Mirai No -pentuja on syntynyt nyt kuuden pentueen verran. Kaikissa pentueissa olen hahmottanut tietyn vision siitä, mitä arvokasta kyseinen pentue onnistuessaan maailmaan tuo. Yleensä visio koskee niin luonnetta, ulkonäköä kuin populaatiollista näkökulmaa. Pentueen vanhempien pitää myös olla mahdollisimman terveitä ja lisääntymisen tulee onnistua luonnonmukaisesti, siis tapahtua koirien ehdoilla. Terveen koiran määritelmästä voisi puhua monen blogitekstin verran, mutta oikeastaan sopivaa näkemystä jalostushiban terveydellisistä rajanvedoista edustaa mielestäni nykyinen shiban jalostusohjesääntö.


Ovatko pentueiden visiot sitten toteutuneet? Ovatko pentueet olleet onnistuneita? Tietyissä määrin koen olevani onnistunut. Kaikki kasvattini ovat löytäneet hyvän kodin, johon ne ovat sopeutuneet ja jossa ne elevät elämäänsä kiltteinä ja kuuliaisina (pääosin :), rakastettuina perheenjäseninä. Jokaiseen pentueeseen on myös osunut (rajallisesta näyttelyintoilusta huolimatta) jonkin verran näyttelymenestystä ja ne erityisesti visioimani ominaisuudet - joita ovat olleet eri pentueissa keskimääräistä vahvempina esim. sosiaalisuus, avoimuus, koulutettavuus, japanilaistyyppinen ilme, kauniit väritykset, vahva luusto, hyvät kulmaukset tai sulavat liikkeet - ovat tulleet kussakin pentueessa ainakin jossain määrin esiin. 


Asiaa voi kuitenkin katsoa myös toisella tapaa. Kasvateissani on putkahtanut esille yllätyksekseni aika monenlaistakin terveydellistä vikaa. Näistä suurinta osaa on ollut vaikea johtaa koiran vanhempiin tai edes isovanhempiin. On piilokiveksiä, kutinoita / allergiaa, kyynärmuutoksia, D:n ja E:n lonkat, kevyttä polvien löysyyttä, puuttuvia hampaita ja hammaskiveä, virtsatietulehduksia - ja jopa tämä yksi varvasanomylia. Onneksi (jos nyt niin voi sanoa), nämä eri "viat" ovat jakaantuneet suunnilleen niin, että vakavampia vikoja esiintyy vain maksimissaan se yksi per kasvatti. Esimerkiksi löysistä lonkistaan koira ei välttämättä kärsi ollenkaan, jos vaiva huomioidaan ja hoidetaan varhaisesta vaiheesta asti ja koira muuten on terve ja pysyy hyvässä kunnossa. 


Joka tapauksessa tälläisten vikojen esiintyminen saa joka kerta miettimään, että miten nämä voisi jatkossa estää. Miten voisi kasvattaa takuuvarmasti täydellisen terveitä shiboja? Uskon, että (karkeasti arvioituna) kymmenen prosenttia varmemmin terveyttä voisi saavuttaa, kun valitsisi jalostukseen vain shiboja, joiden sukulaiset ovat useammat sukupolven ajalta minulle tuttuja koiria ja terveeksi tutkittuja. Lisäksi jalostusshibojen terveyden tulisi olla kaikilta osin täysin priimaa (nollaa ja A:ta eikä muitakaan eläinlääkärikäyntejä), koiran ikä astutushetkellä mielellään jo 4-5 v ja parivalinnoissa tulisi pysytellä täydellisessä ulkosiitoksessa (eli löytää kaksi sukutaulua, jossa shibat ovat terveeksi tutkittuja ja todettuja, mutta eivät toisilleen mitään sukua). Näin todennäköisyys täysin terveille shibapennuille saattaisi olla nykyisen ehkä noin 50-60 % sijaan noin 60-70 %. 


Olisiko jokusen kymmenikön todennäköisyyden prosenssiparannus sen arvoista, että voisi käytännössä unohtaa kasvatuksestaan kaiken muun, kuten rotuominaisuuksiin liittyvän, visioinnin?

Teoreettisesti ajateltuna voisihan myös lopettaa kokonaan roturajojen tuijottamisen ja varmistaa terveyttä priorisoivat jalostusvalinnat kasvattamalla sekarotuisia koiria. Onko ylipäätään nykyisenkaltainen rotukoiranjalostus tulossa ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän? On helppo huudella, että englanninbuldoggien puhdas jalostaminen pitäisi kokonaan lopettaa, kun terveitä yksilöitä ei ole olemassakaan. Mutta kuka päättää, milloin jokin rotu on liian sairas jatkojalostettavaksi? Milloin shiba päätyy samaan sarjaan? 

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Jatketaan lisää myöhemmin, mutta pohdinnan paikka, mielestäni. Ihan meille jokaiselle koirankasvattajalle.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Arkistojen aarteita: Voiko shiban kanssa harrastaa? (3/2013)

Julkaistu alunperin: Kolumni Shibasanomissa 3/2013, kirjoitettu elokuussa 2013.

FIN MVA TK1 Isomus Miryoku "Iitu"

 

Voiko shiban kanssa harrastaa?


Shiba herättää hurmaavalla olemuksellaan huomiota monissa eri tilanteissa. Joskus saa kyllästymiseen asti kertoa, mikä rotu oikein on kyseessä. Erityisen paljon huomiota rodun edustajan kanssa saa harrastuspiireissä – ilmiön olen todennut ainakin agilitykisoissa ja tokokokeissa. Sen lisäksi, että yleensä yleisöstä löytyy kyselijöitä ja rapsuttelijoita, monesti myös tuomarit intoutuvat kehaisemaan tarkkaavaisia pikkukettuja. Monet eivät ole nähneet rotua aiemmin mukana kisakentillä.

Toisinaan saan suoranaisia hämmästelyjä osakseni, koska harrastan ja peräti kilpailen enemmän tai vähemmän aktiivisesti tällaisen rodun kanssa. ”Eivätkö ne olekaan hirveän itsepäisiä, vaikeita ja aggressiivisia?” Shiban maine ei valitettavasti ole aina ihan parhaimmasta päästä. Luonteet ovat kehittyneet viime vuosina mm. avoimempaan suuntaan, mutta silti sitkeässä elää käsitys, että shiba on kovin haastava rotu ja sen kanssa on turha haaveilla harrastuksista. No, ei sitä haaveilemalla tuloksia tulekaan.

Ymmärrän toki, ettei shiba ole harrastuslajeista kiinnostuneelle pennunostajalle useinkaan ykkösvalinta ja parempikin niin. Mutta väitän, että shiballa on nopeana oppijana, monipuolisena sekä keskikokoisena ja terveenä rotuna mitä mainioimmat mahdollisuudet monissa eri harrastuslajeissa - kunhan omistajalla riittää intoa ja halua panostaa koulutuksen laatuun. Omalle koiralle löytyy lempilaji vain rohkeasti kokeilemalla! Kenties joka koiran kanssa ei ole mahdollisuuksia ihan arvokisatasolle asti, mutta kaikki yhdessä harrastaminen syventää omistajan ja koiran suhdetta. Hyvien tulosten saavuttaminen ensimmäisistä luokista ei ole mikään mahdottomuus. Ei ainakaan, jos koulutukseen panostetaan alusta asti pitäen mukana positiivista, yritteliästä ja ennakkoluulotonta asennetta. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja, vaikka sanonta taitaa toisin väittääkin.
Vuosi 2012, Tiuku 4 vuotta ja Suomen ensimmäinen shiban saavuttama agility-SERT

Shibaa ei toki voi kouluttaa samalla tavalla kuin paimen- tai palveluskoiraa. Työkoirarotujen kanssa voi tehdä toistoja ohjaajan tekemisten harjoittamiseksi, mutta shiban kanssa tulee suunnitella ensin ja toimia vasta sitten. Pari laadukasta suorituskertaa, joissa toimit itse oikein – ja tadaa, shibasi osaa jo! Omalle koiralle sopivan motivointikeinon löytäminen on myös olennaisessa osassa. Vaihtoehtoja motivointiin on lukuisia. Kokemukseni mukaan kannattaa pyrkiä pitämään palkkausrepertuaarissa mukana mahdollisimman monta eri keinoa, vahvistaa ja hyödyntää kaikkia koiran sisäsyntyisiä viettejä. Monella taitaa olla se harhaluulo, että ns. harrastuskoirarotujen ohjaajat eivät koskaan joudu kilpailemaan koiran mielenkiinnosta ja hakemaan sopivaa palkkauskeinoa. Kyllä joutuvat.

Shiban kanssa voi itseasiassa päästä monessa mielessä aika helpolla kun tehdään vertailua vaikka räksyttäviin terriereihin tai ohjaajan helmoissa roikkuviin sheltteihin. Itsenäinen shiba suorastaan nauttii saadessaan irrota suorittamaan agiltyestettä kauemmas ohjaajasta. Toisaalta tokossa kippurahäntää ei ollenkaan hetkauta jäädä makaamaan paikoilleen ohjaajan poistuessa kauemmas eikä sille tulisi mielenkään räksyttää noutokapulan perään. ”Shibamaisia etuja” on monia muitakin.

Kun pentukurssilla vieressä innokas noutajapentu keskittyy omistajaansa kadehdittavan täydellisesti ja oma shiba senkun nuuskuttaa ruohotupsua lukuisista huhuiluistasi huolimatta, on helppo lyödä hanskat tiskiin ja päättää ”keskittyä kotikoulutukseen”. Tuudittautua ajatukseen, että vika on rodussa. 
Ettei vain olisi kyse ennemminkin ihan omasta laiskuudestasi?

tiistai 4. lokakuuta 2016

Arkistojen aarteita: Pääkirjoitus, VASsportti 2-2013


Julkaistu alunperin: Pääkirjoitus Vaasan Agility-seuran jäsenlehti VASsportissa, elo-syyskuussa 2013. 

Terveisiä aurinkoisesta Tšekistä!


Takana on aika mielenkiintoinen kesä. Muutamat teistä ehkä törmäsikin Rantareviirillä yhteen tai useampaan pieneen pörröiseen shibapentuun, joka tai jotka olivat mukanani sosiaalistumassa ”suureen maailmaan”. Kiitos kaikille pennuille turvallisia koira- ja ihmiskokemuksia tarjonneille vassilaisille! Aika pian kun pennut oli haikein mielin päästetty maailmalle, olikin aika tämän kasvattajan itse laittaa kamat kasaan ja suunnata kohti uusia tuulia ja kokemuksia. Muutin nimittäin työharjoittelun perässä puoleksi vuodeksi tänne Keski-Euroopan sydämeen, Prahaan. Muutos on suuri paitsi noin sijainnillisesti, myös siinä mielessä, että kun aiemmin arki on ollut oikeastaan pitkälti ”pelkkää koiraa”, nyt koirakontaktit rajoittuvat lähinnä naapurin haukkuvaan muppeen ja kadulla bongaamiini nelijalkaisiin. Kämppikselläni on neljä kalaa, mutta näistä tyypeistä ei kauheasti ole iloa - ne ovat osoittautuneet vieläkin hankalimmiksi koulutettavaksi kuin omanarvon tuntevat shibani.


Elämää täällä on takana vasta pari viikkoa, mutta jo nyt on ehtinyt selvitä, että koirat ovat suosiossa Tšekeissäkin. Koirakulttuuri vaikuttaa varsin toimivalta, koirat liikkuvat paljolti vapaana – niin autotien vieressä, rappukäytävässä kuin tietysti etenkin puistoissa ja muilla viheralueilla. Omistajat eivät odota koiriensa pysyvän välittömässä läheisyydessä, vaan tuntuvat luottavan siihen, ettei oma koira viipota autotielle tai muuallekaan omistajan selän takana. Koira tulee kyllä perästä, kunhan nuuskutteluiltaan ehtii. Jätökset ilmeisesti kerätään melko tunnollisesti, koska sotkua ei ole osunut silmiin. Minkäänlaisia rähinöitä ei näytä syntyvän vaikka puistossa vapaana temmeltää isoa ja pientä, karvaista ja karvatonta, nuorta ja vanhaa koirakaveria. Koirat näyttävät siis puhuvan koiraa keskenään varsin hyvin  - toisin kuin paikalliset ihmiset englantia. Joukkoliikenteessä kulkevilla isoilla koirilla näkyy lähes aina olevan käytössä kuonokoppa, mutta koirat saavat kyllä olla mukana niin ravintolassa, terasseilla kuin kauppakeskuksissakin.

Toivottelen täältä käsin kauniita syyspäiviä kaikille Vaasaan. Seuraavaan VASSportin numeroon otetaan muuten erityisen mielellään kirjoitusapua vastaan, sillä täältä maailmalta on vähän vaikea kirjoitella esimerkiksi raportteja paikallisista koiratapahtumista. Tuttuun tapaan juttuvinkit ja kuvat ovat aina tervetulleita, ja älkäähän unohtako jakaa luokkanousu- ja valiotuloksianne jäsenistön kanssa. Vaikkei se Suomessa aina niin tyypillistä olekaan, omia hyviä saavutuksia ja tuloksia saa ja pitääkin "tuulettaa”. Niinhän sitä sanotaan että jaettu ilo on kaksinkertainen!