Pohdinnan paikka

Mirai No -pentuja on syntynyt nyt kuuden pentueen verran. Kaikissa pentueissa olen hahmottanut tietyn vision siitä, mitä arvokasta kyseinen pentue onnistuessaan maailmaan tuo. Yleensä visio koskee niin luonnetta, ulkonäköä kuin populaatiollista näkökulmaa. Pentueen vanhempien pitää myös olla mahdollisimman terveitä ja lisääntymisen tulee onnistua luonnonmukaisesti, siis tapahtua koirien ehdoilla. Terveen koiran määritelmästä voisi puhua monen blogitekstin verran, mutta oikeastaan sopivaa näkemystä jalostushiban terveydellisistä rajanvedoista edustaa mielestäni nykyinen shiban jalostusohjesääntö.

Ovatko pentueiden visiot sitten toteutuneet? Ovatko pentueet olleet onnistuneita? Tietyissä määrin koen olevani onnistunut. Kaikki kasvattini ovat löytäneet hyvän kodin, johon ne ovat sopeutuneet ja jossa ne elevät elämäänsä kiltteinä ja kuuliaisina (pääosin :), rakastettuina perheenjäseninä. Jokaiseen pentueeseen on myös osunut (rajallisesta näyttelyintoilusta huolimatta) jonkin verran näyttelymenestystä ja ne erityisesti visioimani ominaisuudet - joita ovat olleet eri pentueissa keskimääräistä vahvempina esim. sosiaalisuus, avoimuus, koulutettavuus, japanilaistyyppinen ilme, kauniit väritykset, vahva luusto, hyvät kulmaukset tai sulavat liikkeet - ovat tulleet kussakin pentueessa ainakin jossain määrin esiin. 

Asiaa voi kuitenkin katsoa myös toisella tapaa. Kasvateissani on putkahtanut esille yllätyksekseni aika monenlaistakin terveydellistä vikaa. Näistä suurinta osaa on ollut vaikea johtaa koiran vanhempiin tai edes isovanhempiin. On piilokiveksiä, kutinoita / allergiaa, kyynärmuutoksia, D:n ja E:n lonkat, kevyttä polvien löysyyttä, puuttuvia hampaita ja hammaskiveä, virtsatietulehduksia - ja jopa tämä yksi varvasanomylia. Onneksi (jos nyt niin voi sanoa), nämä eri "viat" ovat jakaantuneet suunnilleen niin, että vakavampia vikoja esiintyy vain maksimissaan se yksi per kasvatti. Esimerkiksi löysistä lonkistaan koira ei välttämättä kärsi ollenkaan, jos vaiva huomioidaan ja hoidetaan varhaisesta vaiheesta asti ja koira muuten on terve ja pysyy hyvässä kunnossa. 

Joka tapauksessa tälläisten vikojen esiintyminen saa joka kerta miettimään, että miten nämä voisi jatkossa estää. Miten voisi kasvattaa takuuvarmasti täydellisen terveitä shiboja? Uskon, että (karkeasti arvioituna) kymmenen prosenttia varmemmin terveyttä voisi saavuttaa, kun valitsisi jalostukseen vain shiboja, joiden sukulaiset ovat useammat sukupolven ajalta minulle tuttuja koiria ja terveeksi tutkittuja. Lisäksi jalostusshibojen terveyden tulisi olla kaikilta osin täysin priimaa (nollaa ja A:ta eikä muitakaan eläinlääkärikäyntejä), koiran ikä astutushetkellä mielellään jo 4-5 v ja parivalinnoissa tulisi pysytellä täydellisessä ulkosiitoksessa (eli löytää kaksi sukutaulua, jossa shibat ovat terveeksi tutkittuja ja todettuja, mutta eivät toisilleen mitään sukua). Näin todennäköisyys täysin terveille shibapennuille saattaisi olla nykyisen ehkä noin 50-60 % sijaan noin 60-70 %. 

Olisiko jokusen kymmenikön todennäköisyyden prosenssiparannus sen arvoista, että voisi käytännössä unohtaa kasvatuksestaan kaiken muun, kuten rotuominaisuuksiin liittyvän, visioinnin?

Teoreettisesti ajateltuna voisihan myös lopettaa kokonaan roturajojen tuijottamisen ja varmistaa terveyttä priorisoivat jalostusvalinnat kasvattamalla sekarotuisia koiria. Onko ylipäätään nykyisenkaltainen rotukoiranjalostus tulossa ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän? On helppo huudella, että englanninbuldoggien puhdas jalostaminen pitäisi kokonaan lopettaa, kun terveitä yksilöitä ei ole olemassakaan. Mutta kuka päättää, milloin jokin rotu on liian sairas jatkojalostettavaksi? Milloin shiba päätyy samaan sarjaan? 

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Jatketaan lisää myöhemmin, mutta pohdinnan paikka, mielestäni. Ihan meille jokaiselle koirankasvattajalle.