Arkistojen aarteita: Voiko shiban kanssa harrastaa? (3/2013)

Julkaistu alunperin: Kolumni Shibasanomissa 3/2013, kirjoitettu elokuussa 2013.

FIN MVA TK1 Isomus Miryoku "Iitu"

 

Voiko shiban kanssa harrastaa?

Shiba herättää hurmaavalla olemuksellaan huomiota monissa eri tilanteissa. Joskus saa kyllästymiseen asti kertoa, mikä rotu oikein on kyseessä. Erityisen paljon huomiota rodun edustajan kanssa saa harrastuspiireissä – ilmiön olen todennut ainakin agilitykisoissa ja tokokokeissa. Sen lisäksi, että yleensä yleisöstä löytyy kyselijöitä ja rapsuttelijoita, monesti myös tuomarit intoutuvat kehaisemaan tarkkaavaisia pikkukettuja. Monet eivät ole nähneet rotua aiemmin mukana kisakentillä.

Toisinaan saan suoranaisia hämmästelyjä osakseni, koska harrastan ja peräti kilpailen enemmän tai vähemmän aktiivisesti tällaisen rodun kanssa. ”Eivätkö ne olekaan hirveän itsepäisiä, vaikeita ja aggressiivisia?” Shiban maine ei valitettavasti ole aina ihan parhaimmasta päästä. Luonteet ovat kehittyneet viime vuosina mm. avoimempaan suuntaan, mutta silti sitkeässä elää käsitys, että shiba on kovin haastava rotu ja sen kanssa on turha haaveilla harrastuksista. No, ei sitä haaveilemalla tuloksia tulekaan.

Ymmärrän toki, ettei shiba ole harrastuslajeista kiinnostuneelle pennunostajalle useinkaan ykkösvalinta ja parempikin niin. Mutta väitän, että shiballa on nopeana oppijana, monipuolisena sekä keskikokoisena ja terveenä rotuna mitä mainioimmat mahdollisuudet monissa eri harrastuslajeissa - kunhan omistajalla riittää intoa ja halua panostaa koulutuksen laatuun. Omalle koiralle löytyy lempilaji vain rohkeasti kokeilemalla! Kenties joka koiran kanssa ei ole mahdollisuuksia ihan arvokisatasolle asti, mutta kaikki yhdessä harrastaminen syventää omistajan ja koiran suhdetta. Hyvien tulosten saavuttaminen ensimmäisistä luokista ei ole mikään mahdottomuus. Ei ainakaan, jos koulutukseen panostetaan alusta asti pitäen mukana positiivista, yritteliästä ja ennakkoluulotonta asennetta. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja, vaikka sanonta taitaa toisin väittääkin.

Vuosi 2012, Tiuku 4 vuotta ja Suomen ensimmäinen shiban saavuttama agility-SERT

Shibaa ei toki voi kouluttaa samalla tavalla kuin paimen- tai palveluskoiraa. Työkoirarotujen kanssa voi tehdä toistoja ohjaajan tekemisten harjoittamiseksi, mutta shiban kanssa tulee suunnitella ensin ja toimia vasta sitten. Pari laadukasta suorituskertaa, joissa toimit itse oikein – ja tadaa, shibasi osaa jo! Omalle koiralle sopivan motivointikeinon löytäminen on myös olennaisessa osassa. Vaihtoehtoja motivointiin on lukuisia. Kokemukseni mukaan kannattaa pyrkiä pitämään palkkausrepertuaarissa mukana mahdollisimman monta eri keinoa, vahvistaa ja hyödyntää kaikkia koiran sisäsyntyisiä viettejä. Monella taitaa olla se harhaluulo, että ns. harrastuskoirarotujen ohjaajat eivät koskaan joudu kilpailemaan koiran mielenkiinnosta ja hakemaan sopivaa palkkauskeinoa. Kyllä joutuvat.

Shiban kanssa voi itseasiassa päästä monessa mielessä aika helpolla kun tehdään vertailua vaikka räksyttäviin terriereihin tai ohjaajan helmoissa roikkuviin sheltteihin. Itsenäinen shiba suorastaan nauttii saadessaan irrota suorittamaan agiltyestettä kauemmas ohjaajasta. Toisaalta tokossa kippurahäntää ei ollenkaan hetkauta jäädä makaamaan paikoilleen ohjaajan poistuessa kauemmas eikä sille tulisi mielenkään räksyttää noutokapulan perään. ”Shibamaisia etuja” on monia muitakin.

Kun pentukurssilla vieressä innokas noutajapentu keskittyy omistajaansa kadehdittavan täydellisesti ja oma shiba senkun nuuskuttaa ruohotupsua lukuisista huhuiluistasi huolimatta, on helppo lyödä hanskat tiskiin ja päättää ”keskittyä kotikoulutukseen”. Tuudittautua ajatukseen, että vika on rodussa. 

Ettei vain olisi kyse ennemminkin ihan omasta laiskuudestasi?