Aurinkoa risukasaan

Pienen vaalean tytön taistelu elämästä päättyi sunnuntaina illalla kahdeksan aikoihin. Tuntuipa pahalta ja tuntuu toki edelleen. Ei oikein ole jaksanut ymmärtää, miksi vastoinkäymisten sarja vaan jatkuu jatkumistaan ja olo on ollut avuton ja raskas. Pentueen vuoksi haluaa tehdä kaikkensa ja heikkoa pentua voi yrittää auttaa monella tapaa, mutta kaikissa apukeinoissakin on riskinsä. Kaikilla tuntuu olevan omat käsityksensä siitä, mikä olisi oikea tapa toimia tai olla toimimatta tällaisessa tilanteessa. Voisi jossitella ikuisuuksiin, että olisi pitänyt toimia jotenkin toisin, vaatia parempaa päivystystä (...päivystyksen järjestämisestä tällä alueella voisi sanoa muutaman painavan sanan, olisi kieltämättä ollut "ihan kiva", että päivystävä numero vastaisi kun sinne soitetaan eikä vasta tunteja myöhemmin) ja valmistautua jotenkin eri tavalla. On vaikea olla syyttämättä itseään, vaikka toisaalta yritän ajatella, että mielummin niin, että pieni pentu pääsi tuskistaan nyt, kuin vasta parin päivän tai viikon päästä. Sinne se meni veljen seuraan pieneksi enkeliksi. Ehkä pieni poika ja tyttö "elävät" sisariensa kautta, vaikkeivat itse saaneetkaan elämäänsä jatkaa. Surullista, ettei ikinä saa tietää, millaisia pienestä pojasta ja tytöstä olisi tullut ja miten onnelliseksi ne olisivat perheensä tehneet.. :(

Kolme sisukasta pentua ovat nyt kolme vuorokautta vanhoja ja niiden elinvoima tuntuu olevan kohdallaan. Maito maistuu, painot ovat nousseet useita kymmeniä grammoja per vuorokausi (ilmeisesti ottavat aika hyvin kiinni vaikeaa ensimmäistä vuorokautta kun nyt niin kovasti kasvavat :) ja kopasta ei kuulu ylimääräisiä kitinöitä. Tiuku on leikkauksesta huolimatta tunnollinen ja huolellinen äiti, kuten viimeksikin. Sunnuntain ja maanantain aikana ongelmana tosin oli vielä sekin, että maito pakkautui viimeisiin nisiin (luultavasti eläinlääkärissä annettu oksitosiinipiikki vauhditti jo hyvin alkanutta maidontuotantoa entisestään) ja tuppaa vähän tekemään niin edelleen. Niiden hautominen ja lypsäminen auttaa onneksi aika hyvin. Se ei vaan ole emälle eikä itsellenikään kauhean helppoa, nopeaa tai mukavaa puuhaa, mutta keksittiin hautomista varten kaverin kanssa aika hyvä "patenttiratkaisu": vettä jääpalapusseihin, pussien lämmitys kuumassa vedessä, Tiukulle juoksuhousut päälle ja pussit housujen sisään pingottuneita nisiä vasten. Noin 20min hautomisen jälkeen lypsämisen voi tehdä kylppärissä suoraan suihkun lattialle tai sitten pentukopassa pyyhkeen päälle pentujen imiessä muista nisistä vieressä, sekin voi hieman helpottaa maidontuloa.

Eilen illalla tehtiin Tiukun kanssa yhdessä periaatepäätös, että nyt se aurinko saa luvan alkaa paistaa tähän risukasaan ja itkut on itketty. Tiukun piti tosin näyttää vähän mallia, ett elämä on sittenkin ihan jees: iltapäivällä se sai mut tihrustamaan vielä vähän lisää kyyneliä näyttäessään kakkahepulissaan kaiken tän jälkeen aika onnelliselta mammakoiralta :) Tänään aamulenkilläkin se ensimmäisen pissan jälkeen päätti vaan spurtata flexissä edestakaisin ja halusi ottaa mun ranteen suuhun. Maailman urhein koira! Elisan osuvin sanoin, siinä on kyllä pieni shiba samaan aikaan terästä ja kultaa! <3 Seuraavaksi porataan (ihan vaan pikkusen) korkeintaan vasta sitten, kun nää kolme pientä sisupussia lähtee maailmalle! Tai no, mä varmaan porailen jo parin viikon päästä kun Helmin kolme pientä riiviötä on luovutusiässä. Nekin osaa onneksi vetää kyllä just niin oikeista naruista olemalla vaan niin hienonhienoja pikkuriiviöitä, pakkohan se on ollut yrittää vaan kaivaa taas se hymy huulille  ja tsempata eteenpäin.

Tähän loppuun vielä kiitos teille kaikille, jotka olette eläneet hengessä mukana ja tukena. Erityisen suuri kiitos Essille sekä Lauralle ja Tuulalle kaikesta avustanne. En tiedä miten me oltais selvitty viikonlopun yli ilman mahtavien ystävien apua. Kiitos! <3