Arkistojen aarteita: Koiratonna (4/2013)

Kotikadulla Halikossa

Laiska keinot keksii, voi vaan nyt todeta.

Juttua ei oikein ole viimeiaikoina blogiin irronnut, mutta päädyin mutkien kautta kesällä kuitenkin lueskelemaan vanhoja, eri koiralehdissä julkaistuja kirjoituksiani. Siitäpä tulikin ajatus, että miksipä en voisi noita samoja juttuja täälläkin jakaa - ne kertovat kuitenkin tarinaa ajastaan ja uskallan väittää, ettei mielipiteetkään kovasti ole muuttuneet. Tai jos ovat, sen saatte kyllä kuulla :) Ainakin muutama kirjoitus siis tulossa loppuvuoden ajalla Arkistojen aarteita -teeman alle, olkaapa hyvät.

Koiratonna

Julkaistu alunperin: Kolumni, Suomen Shiba ry:n jäsenlehti Shibasanomat, marraskuussa 2013.

Kun sain huhtikuussa sähköpostiini viestin, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi Tsekkeihin, fiilikset olivat aikalailla kohdallaan. Työharjoittelupaikka keski-Euroopan sydämessä, Prahassa, vaikutti juuri sellaiselta, mistä olin haaveillut. Mutta. Se kuuluisa mutta. Koko ikäni koirien kanssa eläneenä olen tottunut siihen, että kaikkiin elämän suuriin muutoksiin liittyy aina kysymys koirista ja niiden hyvinvoinnista. Tällä kertaa ei ollut pelkästään kysymys siitä, kuka pitää huolta koiristani, vaan yhtälailla puntarointia, miten oikeastaan itse pärjään ilman koiriani. 

Ei sitä kuitenkaan syyttä sanota, että joskus pitää uskaltaa ja tarttua tilaisuuksiin, joita elämä tuo tullessaan. Tässä tapauksessa myönteisen vastauksen lähettäminen huhtikuiseen sähköpostiin tarkoitti monenlaisten käytännön asioiden järjestämistä kolmen kuukauden varoitusajalla. Se tarkoitti puolta vuotta työ- ja elämänkokemusta vieraassa maassa vieraan kielen keskellä. Lisäksi yhtenä isoimpana huomiona tiedostin, että se tarkoittaisi myös kokonaista kuutta kuukautta elämää koirattomana.

Toki, vaihtoehto olisi ollut pakata täyteen ahdetun matkalaukun lisäksi ruumaan myös kaksi rakasta kippurahäntääni, mutta päätös jättää koirat Suomeen muodostui varsin nopeasti. Tiukulle ja Helmille oli ovi avoinna tytöille tutussa ja turvallisessa paikassa vanhempieni ja kippurakavereiden Iitun ja Aatan luona. Neljän shibaneidin lauma saa nyt mennä viilettää yhdessä sen sijaan, että olisin ottanut Tiukun ja Helmin mukanani asumaan vajaan kahden miljoonan asukkaan pääkaupunkiin ja viettämään pitkiä päiviä kahdestaan ollessani töissä.

Miltä elämä koirattomana sitten on maistunut? Etukäteen murehdin esimerkiksi, mitenhän tylsältä tuntuu tulla töistä kotiin, kun vastassa ei riehakasta koirakomiteaa tai kun uutta päivää ei saa aloittaa shibatervehdyksen voimalla. Tätä kirjoittaessa olen viihtynyt Prahassa kolme kuukautta. Ja onnekseni paino voidaan todella pitää sanalla viihtynyt. :) Koira-arjen iloja kaipaa joskus väkisinkin, mutta toisaalta elämä täällä on joka tapauksessa hyvin erilaista kuin Suomessa. Arki on kiireistä ja viikonlopuillekin riittää nähtävää ja ohjelmaa – matkustelua, tapahtumia, juhlia ja uusia ystäviä. 

Aluksi ehkä eniten hölmöltä tuntui lähteä juoksulenkille ilman omaa kirikaveria. Myös kävelylenkeillä käyminen tuntui varsin kummalliselta – mitä niillä käsillä edes kuuluu tehdä, jos yhdestäkään hihnasta ei tarvitse pidellä kiinni? Koirien ikävöintiä on kuitenkin hillinnyt se, että tietää kotona olevan kaikki hyvin. Viimeksi tänään sain Suomesta Skype-kuvaa koiralaumamme sunnuntain vietosta. Kyllähän se sydämestä riipaisi – katsella miten tytöt niin tutunoloisesti oleskelivat ja lepäilivät sekä kerjäsivät vuoroin rapsutuksia, vuoroin maistiaisia valmistumassa olevasta isänpäivälounaasta. En kuitenkaan päivittäin koe samanlaista ”tyhjän kodin syndroomaa” kuin jos koirat ovat Suomessa olleet syystä tai toisesta poissa kotoa. Asuntoon ja elämääni täällä ei ole assosioitunut mitään koiriin liittyvää, joka muistuttaisi väliaikaisesta koirien mentävästä aukosta elämässäni.

Etukäteen olin ajatellut, että voisin puolen vuoden aikana käydä täällä vierailemassa parin paikallisen shibakasvattajan luona ja muutenkin tavata muita koiraihmisiä ja koiria. Tästä suunnitelmasta luovuin kuitenkin nopeasti. Toisten koirien paijailu tuntuu mukavalta hetken, mutta äkkiä se iskee – entistä isompi ikävä niitä ikiomia muppeja. Siispä taktiikkani on ollut pitää satunnaiset koirien rapsuttelut varsin lyhyinä tuokioina ja pääasiassa pysytellä kiireisenä muiden harrastusten parissa.

Voin jo nyt sanoa, että reissuun lähteminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä – joka päivä opin ja koen jotain uutta. Myös päätös jättää koirat kotiin tuntuu oikealta, kun kyse on kuitenkin vain puolesta vuodesta. Ken tietää, ehkä Suomen talven tuiskuissa lenkille lähteminen ja kurainen kevät tuntuvat jotenkin aiempaa paremmalta ensi vuoden puolella? Enää ei kuitenkaan ole ollenkaan poissuljettua, että joskus vielä toistekin suuntaan asumaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Ties vaikka palaisin juuri tänne ihanaan Prahaan. Sillä kertaa sitten tosin sinne ruumaan en nakkaa ainoastaan matkalaukkua, vaan kahden koiran mentävän lentoboksin. Boksin sisällä on se kaikkein arvokkain lasti, jonka omistan.