Tunkeileva vai välinpitämätön?

Joskus on aika vaikeaa olla kasvattaja. Mutta ei ehkä ole helppoa kasvatinomistajallakaan. Jos kasvattaja ei tuppaa kylään, se ahdistelee ehkä sähköpostilla tai Facebookissa. Toiset taas saattavat ajatella, että eihän siitä ikinä kuulu mitään. Ei se ole aikoihin kysellyt meidän kuulumisia.

Joka kerta kun näkee oman kasvatin, kyllä sisällä jotain läikähtää. Edellispäivänä törmäsin sattumalta Sakiin, ihkaensimmäiseen kasvattiini. Voi helikopterikorvat! (Sakin omistajan veli asuu nykyään samassa rapussa! Pieni Suomi.) Keskiviikkona kävin moikkaamassa seitsenkuukautista Suzua Naantalissa, josta oli kasvanut viime näkemältä pehmeänpörröinen, niin kaunis ja kiltti shibatyttö, joka ujelsi jo kun näki tutun auton. Viime sunnuntaina viimeksi nelikuinen Gin puolestaan kävi meillä kylässä (vauhti-"Ginderiä" toki on nähty paljon muutenkin kun omistajan Viivun kanssa päivitellään muitakin kuin koira-asioita). Pian parivuotias Helmin pentu Yumi puolestaan kävi Turussa näyttelyssä vastikään, joten treffattiin siinä samalla. Ennen vuodenvaihdessa kävin tervehtimässä Ginin punaista veljeä Heikkiä ja sjoitustyttö Navi oli tosiaan hoidossa yli koko joulun. Sydämessä on saanut siis läikähtää ilahduttavan usein :)

Yumi esiintyi taas niin hienosti ja oli Turku KV:ssa NUO ERI3. 

Paitsi että oman kasvatin näkemisestä tulee aina hyvälle tuulelle, tiivis yhteydenpito on mielestäni kriittisen tärkeää myös kasvattajana kehittymistä ajatellen. Suoraansanoen en jaksa yhtään ymmärtää sellaisen kasvattamisen päälle, jossa kasvattaja ei muista kasvattiensa lempinimiä, tunnista omaa kasvattiaan sen nähdessään tai tiedä missä kaupungissa kasvatti milloinkin asuu. 

Kasvatin näkeminen omin silmin ja omistajien kanssa säännöllisesti jutteleminen on mielestäni paras tapa saada realistinen kuvaus siitä, millainen luonne ja ulkomuoto koiralla on. Koiran käytökseen vaikuttavat niin monet asiat ja ihminen arvioi kukin koiraa erilaisista lähtökohdista, joten en usko että kukaan muu pystyy tekemään tuota arviota puolestani. Yhdestä tapaamisesta ei kuitenkaan vielä saa kokonaiskuvaa, vaan tarvitaan pidempiaikaista, jatkuvampaa yhteydenpitoa. Tavatessa ihan face-to-face on myös huomattavasti helpompi neuvoa koulutuksellisia asioita - pääsee näyttämään ja selittämään metodit ihan konkreettisesti. Erityisesti tämä korostuu koiran ensimmäisinä vuosina. Yleensä on hyötyä siitä, kasvattajana tunnen koiran taustan varsin tarkkaan. 

Pienimmät mirainolaiset, veljekset Heikki ja Gin. Kuvissa molemmat noin 3-4 kk:

Yritän varoitella pennunkyselijöitä jo etukäteen siitä, että jos haluaa vaan tulla noutamaan koiranpennun, vaihtaa rahat pentuun ja sulkea oven takanaan, en ehkä ole oikeanlainen kasvattajavalinta. Enkä ole ihan varma, onko shiba edes silloin oikea rotuvalinta. Väitän, että shibamainen tukiverkosto on vielä tärkeämpi kuin vastaava rotuverkosto monessa muussa rodussa. Ongelmien tullessa vastaan perinteiset koirankoulutusohjeet eivät välttämättä shibaan oikein toimi. Eikä kyse tarvitse olla edes mistään ongelmasta - monet shibojen päivittäiset tavat saattavat olla niin kummallisia, ettei uusi omistaja oikein tiedä, onko tämä nyt ihan terveen koiran käytöstä. 

Suzu-suloinen 7 kk:

Kasvattajan ja kasvatinomistajan välisen suhteen pitäisi olla luottamusta molempiin suuntiin. Kasvattimäärän kasvaessa on toki ollut pakko todeta, että aika on rajallista ja erikseen jokaiselta kasvatinomistajalta ei ehdi enää kuulumisia kyselemään. Joskus omatunto kolkuttaa, mutta onneksi on esimerkiksi Facebook ja ehkä tämä bloggaaminenkin helpottaa. Yhteydenpidossa tyypillisesti korostuvat ne koiran kasvuvuodet ja näin kasvattajana viimeisimpiin pentueisiin kiinnittää huomiota eniten, mutta toivottavasti jokaiselle kasvatinomistajalla on fiilis, että ihan milloin vaan voi kysyä apua. Ja toisaalta ne kuvat ja kuulumiset ilahduttavat joka ikinen kerta, vaikken niiden perään ehdikään kyselemään. 

Se, että ahdistelen vaikeilla kysymyksillä jo pennunostajaehdokkaita, ei ole tahallista kiusantekoa. Kyse ei ole siitä, että haluan urkkia tai arvostella kenenkään koiranpitoa. Kyse on halusta tietää ja tuntea, mitä on saanut aikaan. Kyse on halusta oppia ja kehittyä. Ja etenkin alussa kyse on halusta varmistaa, että sillä alkujaan pienellä hauraalla parin sadan gramman elämänihmeellä on elämässään kaikki hyvin. <3