Painajainen

Niin, olisikin ollut vain painajainen, mutta ihan totista totta se oli. Mietin aikani, että haluanko edes muistella tapahtunutta ja kirjoittaa tästä blogiin, mutta ehkä kaikesta voi oppia ja jollekin muulle jää tästä mieleen, mitä voi käydä ja miten voi toimia, jos koiralle sattuu jotain vastaavaa.

Perjantai-illan pitkä lenkki kotona golffilla päättyi ikävästi, kun koko matkan vapaana ollu Tiuku hävisi asuinalueen reunalle päästyämme jonnekin. Helmi oli hihnassa ja aussie Ylppö nyt ei mihinkään luotamme edes lähtenyt, joten kun hetken huutelun jälkeen Tiukua ei kuulunut, jäimme vain odottelemaan - yleensä kauemmas eksyneet koiramme palaavat kyllä muutamassa minuutissa muun lauman luo. Keli oli todella inhottava, oli tosi pimeää (maa yli puoliksi lumeton), hyvin viimainen ja räntäsateinen. Naamaan piiskannut jäinen räntäsade tuntui tosi inhottavalta. Hetken huutelun jälkeen Tiukua ei kuitenkaan edelleenkään kuulunut. Ajattelin sen löytäneen jotain metsästettävää, enkä niin huolestunut edes vielä tilanteesta, golfkentän alue on laaja ja lähimmälle tielle oli paljon matkaa. Jossain välissä kuulimme pienen vinkunan, mutta mietin lähinnä että ehkä Tiuku on saanut kiinni jonkun eläimen tai ojien putket vinkuvat kovassa tuulessa. Tiuku ei nimittäin kivusta ole varmaan ikinä päästänyt pihaustakaan, ei ole yhtään sen tapaista huutaa apua, jos sitä sattuu johonkin.

Jossain kohtaa vaimea vinkuna kuului kuitenkin kovempana ja Helmikin havahtui ääneen. Päätimme lähteä etsimään Tiukua, vaikka yleensä koiria on turha lähteä pilkkopimeästä arpomalla metsästämään vaan on parempi antaa niiden palata ihmisten luo. Hetken matkaa palattuani Tiukun katoamispaikan tienoille tajusin, että vinkuna kuului taas selvempänä. Siinä se kai pamahti tajuntaan, että kyllä sen täytyy olla Tiuku, apua! Lähdettiin juoksemaan ääntä kohti ja Helmi auttoi vetämällä oikeaan suuntaan. Näky oli pelottava ja itkettävä, mun pieni koira taistelemassa jääkylmän veden varassa golfkentän syvässä ojassa, jossa on kova virtaus :( Tiuku yritti päästä reunasta ylös, mutta ei onnistunu ja pääkin vajosi jo pinnan alle. Syöksyn tietysti koirani luo, viskasin sen pannasta rannalle ja samassa sohinassa tipuin itsekin veteen. Vettä oli ehkä muo napaan asti, mutta ei sitä kyllä siinä mietitty, äkkiä ylös, kramppaava koira syliin ja lähdettiin juoksemaan kohti lähintä taloa eli Ylpön omistajan luo. Tiuku-raukka itki ja tärisi mun sylissä ja likomärkänä juoksin niin kovaa kuin koira sylissä jaksoin, että päästäis äkkiä lämpimään.

Onneksi talo oli aika lähellä ja jostain muistin syövereistä mieleeni tuli myös hypotermian hoito-ohjeet, eli koiraa kuivaksi pyyhkeillä hieroen, vilteillä ja peitoilla lämpimäksi lämpimässä paikassa. Lämpöä ei saa yrittää nostaa liian nopeasti, vedellä lämmittäessäkin veden pitäisi olla alle 30 asteista. Tiuku oli onneksi edelleen tajuissaan ja taisteli tärinää vastaan. Hieroimme ja lämmitimme koiraa suihkun lattialämmityksen läheisyydessä vaihtaen pyyhkeitä ja peittoja tiheästi. Lopulta tärinä alkoi laantua ja koiran ilme kirkastua. Loppuun Tiukua lämmitettiin kaukaa myös föönillä ja lopuksi lämpöä mitattiin kuumemittarilla. Lämmöt saatiin ehkä tunnin lämmittämisen jälkeen takaisin koiran normaalilämpöihin noin 39 asteeseen ja Tiuku oli heti oma iloinen itsensä. Hengitys ei rohissut ja ruokakin maistui. Kävin hakemassa kotoa auton ja vaihdoin kuivaa vaatetta. Näin päästiin lopulta kotiin, jossa Tiuku tuntui edelleen olevan ihan kunnossa, kävi tervehtimässä ihmiset ja kiepsautti itsensä sohvalle lämpimän fleecen päälle nukkumaan.

Yön Tiuku nukkui tiiviisti sänkyni vieressä tai s'nkyni jalkopäässä. Mulla olikin aika paljon vaikeempaa saada unta,  kuuntelin kuuluuko Tiukun hengityksessä krohinaa (ei onneksi) ja väkisin mieleen iski jatkuvasti ajatus siitä, mitä olisi voinut käydä :'( Ja miten olisi pitänyt itse tajuta toimia nopeammin, lähteä heti etsimään koiraa ja niin edelleen. Kai matkassa on ollut vähän huonoakin tuuria, kun Tiuku sillä tavalla on ojaan pudonnut eikä ole päässyt ylös. En usko että jäät olivat pettäneet alta, sillä oja oli suurimmilta osin jäässä ja vain reunassa isompi alue, jossa vesi virtasi eikä jäätä ollut. Ehkä Tiuku on pudonnut jyrkän ja liukkaan reunan kautta veteen, ihan niin kuin itsekin sinne putosin Tiukua pelastaessa. Ilmeisesti edellisenä iltana samassa paikassa oli ollut joku raato, mitä koirat olivat käyneet katsomassa ja Tiuku oli tohkeissaan lähtenyt taas sitä etsimään.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Oppia ikä kaikki. Onneksi Tiuku osasi huutaa apua ja myös Helmistä oli valtava apu, kun se lähti heti mukaani juoksemaan kohti ääntä ja juoksi vetäen täsmälleen oikeaan suuntaan. Luojan kiitos, että molemmat tytöt on vielä täällä mun kanssa, kotona turvassa ja lämpimässä. <3